.

.

keskiviikko 25. helmikuuta 2015

Kunnollista lomapuuhaa


Hiihtolomaviikko on puolivälissä. Alkupuoli lomasta pelastui mummulareissulla. Pohjanmaalla oli lunta ja liukumäet kunnossa. Niin, ja tietenkin mummu ja pappa, notkuva ruokapöytä ja ylimääräiset herkkuvälipalat.

Täällä kotona pihalla on villasukanharmaata ja 100% takuu märistä sukista ulkoilijalle. Mitä keksisi, että lapset eivät viettäisi lomaansa erikokoisten ruutujen ja nappuloiden ääressä.



Eväsretki on varma nakki ja sopii ulkoilunhaluiselle äidille. Meidän poppoo kävelee monta kilometriä, jos perillä saa kaakaota ja pullaa. Reitti suunnitellaan niin, että eväspaikkaan on pitkä matka ja sieltä kotiin lyhyempi.



Pienin ei tyytynyt piknikillä osaansa, vaan vaati jatkuvasti lisää pullaa. Lopulta söin itse vain neljäsosan. On aika tehokas tapa keventää, kun raahaa perheen retkelle ja jää itse ilman evästä.

Vaan mitäpä en antaisi, kun sinisilmä korkeilla desibeleillä pyytää. Puolet purrusta palastanikin.


Isommat pojat ovat vielä siinä iässä, että innostuvat helposti metsämaisemasta. Toivon, että innostus säilyisi mahdollisimman pitkään.



Minussa herää sellainen mukava kunnollisuudentunne, kun näen lapset tuollaisissa touhuissa. Kyllä, olen vanhanaikainen ja konservatiivinen. Minun muistikuvissani minun lapsuudessani kaikki kiva tapahtui ulkona. Silloin lankapuhelinaikakaudella.

Kun pari tuntia halataan puita ja pompitaan kiveltä kivelle, on helpompi antaa taas pojillekin kaikenlaista ruutuaikaa; älypuhelinaikaa, tablettiaikaa, tietsikka-aikaa, pleikka-aikaa, wotsappiaikaa. Ja kätevästi siinä samalla itselle rauhallista bloggausaikaa. Ennen seuraavaa laatuaikaa.

Mitäs kunnollista sitten keksisi?

Terveisin Katja

torstai 19. helmikuuta 2015

Ilahduttavaa!


"Jokainen kukka kaipaa valoa", Idols-voittaja Mitra laulaa fiksuja sanoja. Tällainen kotiruusu ainakin on hyvin äkkiä valoa vailla, joten kaikenlaiset keväiset pilkahdukset vastaanotan suurella ilolla.

Tänään maisema on ikävän harmaa, mutta maanantaina ilahduin valosta, joka vielä myöhään iltapäivälläkin oli kaunista kameran linssin läpi.


Blogistaniassa valoa on jaettu blogisiskolta toiselle nyt tiuhaan tahtiin. Olen saanut "Ilahduta bloggaajakaveria -haasteen" tohkeissaan -blogin Katrilta, Tuulian tarinoiden Tuulialta ja Katilta Villa Valkosta. Kaunis kiitos ilahduttavasta haasteesta näille kaikille ihanille naisille.


Minä jatkan tätä mukavaa kiertokirjettä Satutalo -blogiin. Lähetä minulle sähköpostilla osoitteesi, jos innostut mukaan leikkiin :).

Haasteen säännöt ovat seuraavat:
- Kirjoita blogiteksti, jossa kerrot haasteen säännöt ja haastat mukaan uuden bloggaajan/bloggaajia.
- Kun haastamasi bloggaaja lähtee mukaan ja julkaisee haasteen mukaisen blogitekstin, laita ilahdutusasia vireille.
- Voit ilahduttaa bloggaajakaveria sinulle parhaiten sopimalla tavalla.  Esimerkiksi postittamalla hänelle kortin, kirjeen, pienen herkun tai jotain omatekoista. Ilahduttaa voit myös kommentin tai sähköpostin kautta.
- Voit tottakai ilahduttaa myös jo haasteessa mukana olevia bloggaajia, mutta silloin tuon bloggaajan ei tarvitse enää itse haastaa mukaan uusia bloggaajia.



Lenkkireittini varrella on puusillan alla vedessä iso toivomuskivi, jolle ohikulkijoilla on tapana heittää kolikoita. Kuljen kiven ohi melkein päivittäin, ja aina siellä on todistusaineistoa ihmisten uskosta unelmiin.

Minullakin on mielessäni yksi asia, jonka puolesta voisin kolikon heittää. Unelmat ilahduttavat, vaikka eivät toteutuisikaan. Ja ainakin ilahduttaisin kolikolla paikallista nuorisoa, joka ihailtavalla tarmolla järjestää kolikkokivelle tilaa uusille toiveille.



Tähän viimeiseen kuvaan on hyvä päättää ilahdutuspostaus. Kukapa ei ilahtuisi moisista kehuista. Koululaisilla on nyt muodissa ominaisuuslistaukset, joissa jokaisen nimestä kehitetään täysin totuudenmukainen "millainen olet"-kuvaus.

ÄITI on lapsen mielestä Älykäs, Innokas, Taitava ja Ihastuttava.

Päätin uskoa joka sanan!

Iloa loppuviikkoon!

Terveisin Katja

lauantai 14. helmikuuta 2015

Mitä toivon ystävältä?


Ystävällä olisi hyvä olla yhtä suuret korvat kuin suu.

Kohtuullinen tasapainokin olisi ystävälle eduksi. Sellainen, jolla normaalielämässä pysyy tukematta pystyssä.


Naurun lahja tekee ystävästä hurmaavan.

Arvostan kovasti, jos ystävä jakaa kanssani joskus aikaansa. En minä sitä paljon vaadi. Mutta joskus.


Olisi ihanaa, jos ystävää kiinnostaisi aidosti minun asiani. Sellainen ystävä on helmi.

Jos ystävä osaa vielä olla kannustava, hän on timantti. Se on kyllä jo aika paljon vaadittu.


Taisin asettaa ystävän riman melko korkealle. Mutta kyllä minä sellaisia ihmisiä muutaman tunnen. Toivon, että onnistun itsekin täyttämään kriteerit jonkun mielestä. Tai edes suurimman osan kriteereistä. Ainakin välillä.


Tänään ystävänpäivän kunniaksi vein isommat pojat leffaan katsomaan Risto Räppääjän seikkailuja Sevillan Saiturin kartanossa. Leffa ihan menetteli, mutta ei vedä vertoja kirjalle.

Paras ystäväni on harmillisesti koko viikonlopun töissä. Ystävällinen anoppi tuli onneksemme hätiin ja piti pienimmäiselle seuraa, jotta isot pääsivät äidin kanssa elokuviin.

Huomenna vien kolme poikaa ystävällisesti laskiaisriehaan. Voihan olla, että saan siellä itse pullan!

Iloa viikonloppuun kaikille blogiystäville!

Terveisin Katja


Ps. Postauksen kuvat on otettu Kylmäpihlajan majakkasaarella kesällä 2012. Tuo ylin kuva on minulle hyvin rakas. Siinä menevät peräkanaa ylimmät ystävykset ja paras taistelupari. Äidin "isot pojat".

maanantai 9. helmikuuta 2015

Sushia ja pullaa Helsingissä


Viime viikolla talossa oli pari kuumeista lasta. Ja kyllähän te tiedätte millaista sellainen elämä on. Piirit ovat silloin aika pienet.

Niinpä olikin aivan erityisen mukava sattuma, että hyvissä ajoin ystävän kanssa suunniteltu Helsinki-päivä osui kuumeviikon lauantaille.


Lauantaiaamuna taivaanranta juhlisti äiti-ihmisen vapaapäivää säkenöivin sävyin. Bussin ikkunasta ihailin auringonnousun värjäämää taivasta, jollaista en ollut nähnyt aikoihin. Aurinko tuppaa arjessa nousemaan samaan aikaan kotoisen puuroshown kanssa. Ei silloin millään ehdi tuijotella taivaanrantoja.


Harrastamme ystäväni kanssa näitä "Syödään ja Shopataan -päiviä" aina silloin tällöin eri kaupungeissa. Samalla tulee vaihdettua kuulumiset ja ylläpidettyä ystävyyttä.

Tällä kertaa oli tarkoitus tutustuttaa minut sushiin. Olin välttynyt oikealta sushiaterialta näin pitkään, sillä ajattelin tuon japanilaisherkun olevan heppoista naposteluruokaa, josta jäisi nälkä. Eihän sellaista riskiä voisi ottaa. Italialainen on niin paljon varmempi valinta.


Vaan vähänpä tiesin etukäteen. Meillä oli pöytävaraus Tokyo55-ravintolan lauantaibrunssille. Listalta sai valita 18 sushipalaa 19 euron hintaan.

Noudatin sushitietoisen ystäväni suosituksia ja sain lautasen täyteen herkullisia sushipaloja sekä vatsani aivan ähkyyn. Onnistuin myös syömäpuikkojen kanssa, enkä tehnyt pelkäämääni lähtemätöntä vaikutusta.

Ei jäänyt nälkä! Eikä varmasti jäänyt viimeiseksi sushiateriaksi. Seuraavalla Helsingin reissulla olisi kiva päästä syömään taas sama setti. Sehän olisi hyvä syy kalenteroida vaikka yksi parisuhdeviikonloppu keväälle...


Lauantaina oli hyvä ilma, ja kävelimme Töölöstä takaisin keskustaan jälkkärikahville. Cafe Esplanad on suosikkikahvilani Helsingissä. Hullaannuin nuorena tyttönä kahvilan jättimäisiin pulliin ja yleensä Helsingin reissuilla löydänkin itseni tuon saman pullavitriinin takaa. Tällä kertaa jaoimme laskiaispullan. Sekin oli liikaa.


Päivän shoppailuosuudella kiertelimme keskustan kauppoja. Huomasin kevään tuoneen taas raitapaidat. Oli mustavalkoista ja sinivalkoista. Ja sitten oli konjakinvärisiä laukkuja ja farkkua. Kiva raikas kevättyyli, josta tykkään. 

Ostin yhden uuden raitapaidan, vaikka en olisi tarvinnut sitäkään. Syöminen voitti shoppailun tälläkin reissulla. Niin on käynyt jo monta kertaa. Rouvat ovat tainneet tulla vanhoiksi vastuullisiksi kuluttajiksi.

Meillä ei onneksi ole enää talossa kuumeisia. Sushi vaihtui kalasoppaan. Mutta sekin maistuu, kun päästään taas pihalle. Mukavaa viikkoa kaikille!

Terveisin Katja

keskiviikko 4. helmikuuta 2015

Huono käytös kunniaan?


Olen tässä jo pidemmän aikaa miettinyt, että teenkö lapsilleni karhunpalveluksen, kun opetan käytöstapoja. Oman vuoron odottamista ja toisten kuuntelemista. Kun opetan huomioimaan, miltä toisesta tuntuu. Kun opetan kunnioittamaan auktoriteetteja.


Miksi tällaisia pohdin?

No, koska olen sivusta seurannut ja itsekin kokenut, että odottamalla ei oma vuoro tule koskaan. Toisen kuuntelija ei saa suunvuoroa ikinä. Omien tunteiden pitäisi sittenkin olla toisen tunteita tärkeämpiä. Auktoriteetinkin pitäisi ansaita kunnioitus käytöksellään.

Röyhkeydellä on moni päässyt pitkälle. Onko se aikamme hyve?


MeNaiset-lehdessä oli joku aika sitten näyttelijä Lorenz Backmanin haastattelu. Hän kertoi saaneensa kotona ns. vanhanaikaisten arvojen mukaisen kasvatuksen, jossa oli turvalliset tiukat rajat ja hyvä käytös kunniassa. Herkälle Lorenzille kasvatus aiheutti tunteen, että muut ovat itseä tärkeämpiä.


Aloin erityisesti haastattelun lukemisen jälkeen pohtia kasvatusarvojamme kriittisesti. Ympäristö on tainnut muuttua niin, että vanha koodisto ei enää päde.

Täytyisi kai pikaisesti muuttaa itsekin suuntaa. Olisihan niistä terävemmistä kyynärpäistä ollut itsellekin hyötyä jo monta kertaa.


Tuntuuko tämä aihe yhtään tutulta? Vai onko muilla jo koodisto hallussa?

Terveisin Katja

Ps. Päivän painavasta aiheesta huolimatta Nainen Talossa on aika iloisella tuulella. Taaperon pöydälle kaatama maitolitra EI ollut talon viimeinen. Kalapaistoksestakin löytyi syötäviä kohtia, vaikka sama taapero oli vääntänyt uunin 300 asteeseen. Kyllä meillä hyvin menee!

sunnuntai 1. helmikuuta 2015

Albumihulluutta


Tein itseni kanssa joulun alla hiljaisen sopimuksen, jonka mukaan selvittäisin puolentoista vuoden aikana kertyneen satojen teetettyjen valokuvien kasan loppiaiseen mennessä. No eihän siitä mitään tullut.

Sitten keksin, että ehkäpä kiristys toimisi itsellekin. Yhtään uutta valokuvaa en ottaisi käsittelyyn ennen kuin vanhat ovat järjestyksessä! Niin kamala uhkaus poiki heti epätavallisen tauon myös blogiin. Ja vihdoin eilen se poiki toivottua toimintaa.


Kiusaan itseäni ylläpitämällä perinteisiä albumeja. Isommille lapsille päivitän vuosittain synttäri- ja koulukuva-albumeja. Pienimmälle teen vielä vauvamuistoalbumia ja kahta kuva-albumia. Sitten on perhealbumit, joihin kokoan elämän parhaat palat. Ja niitähän riittää! 

Reissualbumiin talletan reissukuvat. Ja hääalbumiin tulee vuosittaiset hääpäivätunnelmat. On siinä rouvalla skräppäämistä.


Minä suoritan albumointia enkä osaa siitä luopua. Saan kummallista mielihyvää, kun elämä on vihdoin järjestyksessä kansien välissä. Joku psykologi voisi varmaan esittää tästä tavastani näppärän diagnoosin.

Albumeja myös selataan ja huomataan miten paljon on tapahtunut. Mitä kaikkea onkaan koettu yhdessä. Kuinka kauniita ja rohkeita oltiin vielä eilen. Kuinka suloinen on tuo lapsi, joka tänään vain kiukuttelee.

Ihminen, joka ei tahdo muistaa eilisen tapahtumia, tarvitsee albumeja.

 

Pinttyneestä albumoinnin tarpeesta on kuitenkin se haitta, että kaikenlainen puljaaminen kertyvien kuvamäärien kanssa on rasittavaa. Sitä lykkää yhtä lailla kuin kylpyhuoneen kaakeleiden porstaamista tai uunin pesemistä. Tekemätön työ jäytää ja vie energiaa.


Olen miettinyt, että ainakin seuraavasta reissusta kokeilen tehdä nykyaikaisen kuvakirjan. Jos edes vähän koittaisin albumivieroitusta. Ja onhan tämä blogikin, jonne aina jotain tallentuu. Voisiko se riittää, että valokuvat näkee koneelta?

Miten te muut toimitte kuvien kanssa? Onko kukaan muu enää albumihullu vai onko albumien värkkääminen jo ihan hullua?


Tämän postauksen kuvituksena on pääosin pullaa. Äitini oli meillä viikolla useamman päivän ja hemmotteli meitä leipomuksilla. Ei ole mummin pullan voittanutta. Kuvauksellisiakin ne ovat!

Terveisin Katja

Ps. Kiitos blogihaasteista, joita olen saanut kuluneella viikolla. Koitan talven mittaan ottaa niitäkin työn alle.